NÄYTTELYT

ELÄVÄ TAIDE - trilogia

kevät 2013
LIVE @ Black Wall Galleria
BELIEF @ Galleria Å
LIFE @ Galleria Napa / Studio Mustanapa
Lapin taiteilijaseuran Galleria Napa / Studio Mustanapa, Rovaniemi 30.3-22.4 (LIFE)

Vaasan taiteilijaseuran Black Wall Galleria, Vaasa, 4.4-28.4 (LIVE)

Turun Taiteilijaseuran Galleria Å, Turku, 26.4-19.5 (BELIEF)


NELJÄS ULOTTUVUUS, kutsunäyttely (Taidekappeli, Turku, 2012)


KOLMAS SILMÄ SKjL :n Stipendiaattinäyttely(Varkauden taidemuseo, Varkaus, 2012)




PESSI RAUTIO / Taide-lehti 4/2012
Henkimaalauksillakin pääsee eteenpäin Suomen kuvataidejärjestöjen liiion stipendinäyttely, Ville Laaksonen, Kolmas Silmä, Varkauden taidemuseo, 27.5.-2.9.2012


Vuonna 1978 syntynyt Ville Laaksonen on miltei yhtä kiinnostava cv:nsä ja nettisivujensa kautta hahmottuvana taiteilijahahmona kuin maalarina. Laaksonen on selvästi tämän ajan taiteilija - mutta osittain koetelluilla tavoilla.

Laaksonen on míellyttävässä tosissaan olemisessaan ja halussaan julistaa kuin klassinen nuori vihainen mies, hän vaikuttaa tosin vieläkin yritteliäämmältä ja touhukkaamrnalta kuin klisee edellyttäisi. Hän maalaa hyvin ahkerasti, kuratoi ja on kıiitikkokin. Hän kirjoittaa ikivanhoista syvistä asioista, uskosta, meditaatiosta ja pyhyydestä. Hänen värimaalauksensa antavat selkeitä viittauksia buddhismin ja esoterian harrastuneisuuteen - mikä ei suinkaan estä häntä esittäytyrnãstä Helsingin World Trade Centerin Business Galleryssa.

Laaksonen on siinä suhteessa täysin nykyaikainen, uuden sukupolven taiteilijahahmo, että hänessä risteää tietynlainen vakavahenkinen uussyvällisyys ja taju siitä, että esille on itseä laitettava, jos pärjätä aikoo. Hän kirjoittaa näyttelytiedotteen itsestään itse - kolmannessa persoonassa.

Laaksonen onkin lyömässä läpi. Reilusti kolmekymppiseksi hänen cv-merkintãnsä ovat olleet normaalin verkkaisia, ja sitten, vajaan kolmen vuoden aikana: kuusi yksityisnäyttelyã, nelisentoista muuta ja niiden myötä seitsemän stipendiä ja apurahaa. 

Vielä nuoren taiteilijan urapolun ja ammatillisten strategioiden ihmettely voi tuntua epäreilulta kritiíkissä, mutta minusta tuntuu, että tässä tapauksessa kaikella tällä on tekemistä siihen, kuinka taiteilijan teoksia katsoo. Tämä siis aivan positiivisessa mielessä, sillä Laaksonenhan olisi varsin helppo luokittaa tuollaisen sisäisekspressiivisen eetteripyörre-värimaalauksen edustajaksi. Persoonan ristiriitaisetkin vihjeet ja ajatus siitä, onko tässä nyt jotain poikkeavaa, tekevät ihan maalausten katsomisesta tässä tapauksessa keskittyneemmän kokemuksen.

Laaksonen on saanut myös Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton stipendin ja sen seurauksena näyttelyn Varkauden taidemuseoon. Palkintokin kehottaa katsomaan tarkemmin ja kyllä, Laaksonen on kiinnostava. Hän maalaa kohtalaisen ísoon kokoon, jopa niin, että Varkauden taidemuseon pienehköt näyttelysalit ovat äärirajoillaan Laaksosen maalauksia sisällään pidättäessään. Laaksonen täyttää kankaan usein paksuilla väri-iskuilla ja täydentää sitä väripainamilla ja värin pyyhkäisyillä. Syntyy varsin rikas ja värien kautta toimiva maalausmaailma, jossa on tiettyä riemukasta epähienostelevaa elämänvoimaa, vaikka Laaksonenkín kyllä myös sen pakollisen richterinsä pyyhkäisee. Koko näyttely ja monet sen teosten nimet ja takahuoneessa oleva kumma lo-fi-projisointi, jossa Laaksonen leijuu meditaatioasennossa, viittaavat syvempien henkisten totuuksien etsimiseen, vaikka ei aivan vailla ironiaa, kuten vaikkapa teosnimi Freud & Engels - Jung & Jang osoittaa.

Laaksonen voi olla maalauksessa välillä aivan tosissaan, aivan tiivistynyt ja keskittynyt, ja välillä hän ikään kuin päästää paineen pois, antaa kaiken tulla. Tässã ollaan siis oikeastaan modemistisen päämäärätietoisen ja postmodemin prosessuaalisen mielenmuutosmaalauksen yhclistelmässä. Vaikka jokin karsitummista ja hahmollisimmista maalauksesta onkin jännitteisempi ja sykähdyttåvämpi, parasta lienee kuitenkin se, että Laaksosen maalauksia katsoessa saa olla varuillaan: innostuksen, pitkästyksen, kummastuksen ja mukautumisen tunteet vaihtelevat - se tekee näistä maalauksista - vaikka ehkä välillä vähän perustelemattomiksi jäävinä sommitelmina - mukavia katsella. Laaksonen tässä etsinnässään ristikkäisten vaikutteiden verkossa johtuu hauskasti joskus tilanteisiin, joita oli joskus ennenkin; hänen maalaus-veistoksensa Torso on aivan kuin siltä varsinaisen postmodernilta 80-luvulta. Psykedeliaankin hän viittaa, eikä Kleinbussin hippimaalaus ole tosiaan aina kaukana.

Olisiko Laaksosenkin orastava nousukiito oire siitä, että trendiheilahdusten taajuus on jo niin tiheä että niihin ei tarvitse enää reagoida saa tehdä sitä mikä omalta tuntuu.



KRITIIKKI: Sari Hakala, Savon sanomat Kaaosteorioita kolmannelle silmälle



Laaksosen maalaukset ovat kuitenkin malliesimerkki nuoren miehen totuuden ja rakkauden etsinnästä. Maalausprosessin vimma ja etsinnän epätasaisuus näkyvät selvästi. Tuskin Laaksonen niitä haluaakaan peitellä. Maalaaminen tuntuu olevan Laaksoselle eräänlainen taistelu tai vuoropuhelu ikuisesti laajenevan kumppanin, universumin, kanssa. Tämän kahdenkeskisen keskustelun hän viskaa katsojan syliin ja sydämeen, ja maalaa juuri kuten häntä itseään huvittaa. Tämä on kaikessa rosoisuudessaan näyttelyn parasta antia. Taiteilijalla on omanlaisensa, lähes holtiton tapa rakentaa kuvaa ja luoda siitä kokonaisuus, joka on samalla kaoottinen ja herkkä.

Näyttelytöiden joukosta voi poimia maalauksellisia helmiä. Jälki on pidäkkeetöntä, ja vaikka paikoitellen värit hajoavat likaisuuteensa, se on tarkoituksenmukaista. Laaksosen sivellin taipuu moneen ja suurikokoisten maalausten edessä voi halutessaan uppoutua siveltimen käytön yksityiskohtiin.

Jotkut teoksista ovat sellaisenaan valmiita alttaritauluiksi kuten takahuoneesta löytyvä suurehko Sibelius Suite. Samasta tilasta löytyy viitteitä taiteilijan työskentelymetodiin ja kiinnostuksen kohteisiin videon ja äänen avulla toteutettuna. Installaatio on yleensä paikkasidonnainen, harkittu ja rakennettu kokonaisuus. Tämä installaatio on ahdettu väkisin sille soveltumattomaan tilaan, varastoitu ja jätetty olemaan. Suuret aiheet ja ajatukset, kuten elämä, rakkaus, pyhyys, rehellisyys ja intuitio, jäävät hieman valjuna ilmaan roikkumaan.


TOINEN (Galleria Kapriisi, Tampere, 2011)

Taide-lehden kriitikko Raisa Jäntti kirjoitti Nokkonen-blogissaan. (Ja korviani punoitti)

VALLATON

Kun huomaan, etten kirjoittanut näyttelyssä mitään muistiin, tajuan tulleeni tyrkätyksi analyyttisen ajattelun tuolle puolen. Ville Laaksosen näyttelyn jälkeen tämän päätelmän voi tehdä toisestakin huomiosta: kun kävelin ulos galleriasta, kyynelet valuivat silmistäni.

Sellaisesta näyttelystä on vaikea kirjoittaa mitään, mutta ehkä minä yritän. Kävinhän siellä sentään juuri tänään, vähän kiireellä, jotta ehtisin kirjoittaa. Ei koskaan ole reilua kirjoittaa näyttelystä vasta silloin, kun se on juuri loppumassa. Joten tässä sitä mennään:

Olen pohdiskellut viime aikoina (huomatkaa, miten välttelen Laaksosen taiteesta kirjoittamista) paljon sitä, onko uskonnollinen (tai hengellinen, pyhä – miten sitä haluaakin kutsua) ihmisen sisältä lähtevä kokemus vai tarvitaanko siihen ulkopuolista lietsontaa. Kuinka pitkälle ihminen pääsee mielensä tutkimisessa yksin? Onko mieli rakennettu siten, että tarvitaan joku (guru, profeetta, pappi) kertomaan tarinoita, joiden kautta mieli avautuu ihmiselle itselleen?

Jotenkin tämä pohdinta tuntuu olevan läsnä Laaksosen teoksissakin. Näyttelyssä on kaunis versio perinteisestä pyramidista ja sen kaikkinäkevästä silmästä, viikonpäivien jumalalliset juuret paljastuvat ainakin teosnimessä Torstai – Thor’s day ja on Mariaa, ilmestyksiä, uskottomuutta. Lyhyesti sanottuna: vuosituhansia jatkunutta etsimistä.

Laaksosen työskentely näyttää siten puhtaalta, että hän on löytänyt jotakin. Ehkä juuri se, tunne siitä, että joku löytää, että löytäminen on mahdollista, liikutti minua syvimmin. Toisaalta myös suurten maalausten värit ja vimmaiset siveltimenvedot (marraskuun värittömyyden liottamille silmille) olivat niin nautinnollista katsottavaa, että menen näyttelyyn takaisin, kunhan ehdin. Katselin maalauksia ja kaduin menettämiäni viikkoja, joina olen istunut tietokoneella. Miten olen voinut elää näkemättä taidetta?

Antakaa anteeksi tämä horjuvuus. Varoitin jo alussa, että tästä näyttelystä kirjoittaminen on vaikeaa. Tartun johonkin konkreettiseen:

Osa maalauksista jäi kokonaan hahmottumatta minulle. Niiden edessä tunsin kiusallista levottomuutta. Halua siirtyä pois. Suurin osa näyttelyn maalauksista nimittäin on sellaisia, että ensin niitä ei ymmärrä, mutta kun niitä malttaa katsoa, niistä hahmottuu vihjeitä, aavistuksia ja hahmoja. Ja sitten, ilmestyksenä, edessä on ymmärrettävä kuva. Tällainen katsomisen tapa antaa odottaa, että kaikista abstraktilta vaikuttavista teoksista on löydettävissä esittävä kuva. Ja kun joistakin sitä kuvaa ei saa esiin sitten millään, jää epätietoinen olo. Onko se siellä? Vai pitäisikö tämä maalaus kokea eri tavalla, täydellisen abstraktina?

Ja kuitenkin: erityisesti pidin taiteilijan rohkeudesta luottaa katsojaan. Oivaltamisen ilo on osattava jättää vastaanottajalle. Hyvän näyttelyn jälkeen on pakko pysähtyä ajattelemaan läpi kaikki näyttelyssä alkaneet ajatukset.

Kellarissa maalausten katsomista haittasivat suoraan katsojan silmiin suunnatut valot. Hyvä on, tämä on vähän asiaankuulumatonta, mutta minä en pystynyt katselemaan niitä, koska minut häikäistiin.

En osaa irrottaa oikeastaan mitään teoksia näyttelyn kokonaisuudesta, mutta Pitkä on matka ja Silmät luon ylös taivaaseen tuovat elävästi mieleen Vatikaanin, jossa seinät ja katot ovat kultaa, mutta saleissa kävellessä tulee tunne uppoamisesta tukahduttavaan veteen.

Paras taidekokemus on sellainen, että pelottaa, miten suuren vallan omaan itseensä on antanut jollekulle vieraalle ihmiselle (taiteilijalle). Voin selitellä, että tämä näyttely oli näin vahva elämys, koska en ole ehtinyt näyttelyihin vähään aikaan ja maalaukset sattuivat käsittelemään juuri minua kiinnostavia kysymyksiä ja niin edelleen. Mutta ei minua huvita sellainen. Enkö minä saa sanoa, että näyttely vei jalat alta? Saan!

Ei tästä kannata enää jatkaa. Ei tämä voi tästä mennä kuin hullummaksi.

NYT! Helsingin taiteilijaseuran biennaali (Kanneltalon galleria, Helsinki, 2011)


 "Pidättekö Chopinista?" ja "Angsti"

HONEST PAINTERS 2 : ANTAA KUVAN TULLA! (Galleria G12, Kuopio, 2011 / yhdessä Sami Korkiakosken kanssa)

Jantso Jokelin kirjoitti näyttelystä Savon Sanomiin artikkelin.


KAHDEN HENGEN KOLLEKTIIVI:
Viime vuonna kuopiolaistuneen Sami Korkiakosken sekä turkulaisen Ville Laaksonen uusi taidenäyttely esittelee kahden kaveruksen muodostaman kollektiivin tuoreimpia töitä. Ystävysten näyttelyhistoria alkaa vuodesta 2006, jolloin kaksikko perusti rehellisyyttä peräänkuuluttavan ryhmän Honest Painters. Rehellisten maalarien ensimmäisessä näyttelyssä oli mukana kolmaskin taiteilija. Nyttemmin trio on muuttunut duoksi. Galleria G12:n näyttelyssä Honest Painters 2: Antaa kuvan tulla taiteilijat painottavat edelleen maalauksen rehellisyyttä. Taidetta luonnehditaan meditaatioksi kohti totuuden kokemusta.Ohjelmanjulistus herättää kysymyksen, onko nykytaiteessa paljon epärehellisyyttä.

- Emme sinänsä vastusta mitään vaan pyrimme kohti omakohtaisesti rehellistä ilmaisua, Laaksonen sanoo.

Kenties ajatus onkin, että totuus tulee esiin keskittymällä prosessiin sinänsä. Mieleen tulee Heideggerin kuuluisa lausahdus, jonka mukaan taide ilmaisee olemisen totuutta. Tämän kuvataiteilijat allekirjoittavat. On tärkeää, että maailma virtaa oikein. Päälle liimattu poliittisuus tai kevytkenkäinen vastakkainasettelu ei ole ideologisesti kovin rakentavaa, Laaksonen pohtii. Galleria on täynnä teoksia, joita voisi kutsua hyvinkin moderneiksi. Korkiakosken teosten pohjana on paitsi kangas, myös puu, josta on syntynyt epätavallisen muotoisia maalauksia sekä vinha kolmiulotteinen veistos. En suhtaudu veistoksiin kovin vakavasti, nekin ovat minulle tavallaan maalauksia, Sami Korkiakoski raamittaa.

Laaksosen suurissa ja kunnianhimoisissa maalauksissa on nähtävissä etäisiä hahmoja freskomaisesta enkelistä kadun kulkijaan. Taidemaailmassa on havaittavissa paljon negatiivisuuden kylvämistä. Meistä taide on positiivinen asia, se on kaunista ja iloista. Valitettavan usein kauneuden ohi ajavat muut arvot esimerkiksi siinä, millaisia teoksia näyttelyihin kuratoidaan, Laaksonen tuumii. Vaikka vastakkainasettelu ei ajatuksena houkuttele, kaksikko kuvailee näyttelyä ehdottomaksi. "Ehdottomuuden pitäisi näkyä suhteessa omaan työskentelyyn. Muiden ei pitäisi antaa vaikuttaa siihen, mitä tekee tai miten maalaa", Laaksonen toteaa.

THIS IS NOT RUSSSIA (ARTSPACE, Helsinki, 2011)

Toinen osa "Päättävästi nimeämätöntä teosta". Ensimmäinen osa oli "This is not Amerikkka". Video tulossa myöhemmin.

BILLNÄS YOUNG ARTISTS (Galleria Uusitalo, Billnäs, 2011)

Galleria Uusitalon ja ArtShortCutin järjestämän Billnäs young artists kilpailun kuratoivat Berndt Arell, Paula Holmila, Mårten Johansson ja Ristomatti Ratia, Raadin puheenjohtajana toimi ruukin omistaja Olli Muurainen.


YKSI / ONE (Galleria Katariina, Helsinki, 2011)


USKON KYSYMYS (S-Galleriaikkuna, Helsinki, 2011)


Pauliina Laitinen-Laiho
kutsui minut esittelemään töitäni S-Galleriaikkunassa maaliskuussa. Kokosin näyttelyitteni "Usko, Toivo, Rakkaus" pohjalta ripustuksen, jonka nimesin: "Uskon kysymys".

Otso Kantokorpi
poimi tämän ripustuksen blogiinsa "Alaston kriitikko" ja arvosteli kovasanaisesti koko näyttelypaikkaa, mutta myös ripustustani.

RAKKAUS (Galleria Maaret Finnberg, Turku, 2011)


Rakkaus näyttely Galleria Maaret Finnbegillä meni ihan kivasti. Turun Sanomat kirjoitti ison buffin ja Wäinö Aaltosen museo osti peräti kaksi teosta kokoelmiinsa.

Rakkaus on näyttely tuntemísen voimasta. Se on ajatus, joka syntyi tietämisen kyseenalaistamisesta. Tieteellisesti ihminen muodostaa ajattelua loogisesti, rakentaakseen teorioita tietämisen varaan. Tämä tietäminen on kuitenkin rajallista. Kuten Jumalan olemassa oleminen on tietämisen tavoittamattomissa, rakkaus ei ole tiedon asia.

PYHÄ TUHO / HOLY DOOM (ryhmänäyttely, Galleria Maaret Finnberg, Turku, 2010)


Järjestämässäni ja kuratoimassani Pyhä Tuho näyttelyssä oli mukana myös omia teoksiani. Tämä harkittu ratkaisu johtui siitä, että näyttelykonseptiin oli sisäänkirjoitettu idea: kuratoivat taiteilijat ovat läsnä myös omilla teoksillaan, jotta heidän kuratointinsa tausta avautuu. Vastaavasti kuraattorit kirjoittivat ajatuksiaan näyttelykatalogiin.

Yllä ripustuskuva omasta osuudestani näyttelyssä, sekä teoskuva maalauksesta Asgård, (öljy ja akryyli kankaalle, 300x250, 2010), joka hankittiin näyttelystä Åbo Akademien taidekokoelmiin sijoitettavaksi Åbo Akademien Vaasan toimipisteeseen.

TOIVO (Poriginal galleria, Pori, 2010)


Yleiskuva, sekä kuva näyttelyn nimiteoksesta "Toivo" (Öljy kankaalle, 450 x 280, 2010) viimeisimmästä yksityisnäyttelystäni "Toivo". Galleria Poriginal, Pori.


Kritiikki Satakunnan Kansassa (Kati Heljakka)

Poriginal galleria osuu nappiin pääsiäisenajan tarjonnallaan: Alakerran ottaa mahtipontisesti haltuunsa turkulaislähtöinen Ville Laaksonen, yläkerran avaruus taas omistautuu Mika Rätön mielikuvitusmaailmalle. Tiloja todella koetellaan, sillä kyse on mittavasta kattauksesta niin teosten lukumäärän kuin koonkin suhteen.

Ville Laaksosen öljymaalaukset tykittävät ilotulitteiden lailla värisirkuksen suoraan katsojan tajuntaan. Pelottomasti väriviidakossa luoviva taiteilija onnistuu luomaan mielikuvan yhtä lailla tasapainoisesta paletista kuin abstraktin ja figuratiivisen risteyskohdalla keikkuvasta ilmaisusta.

Kuvallisuus on mukana, mikäli katsoja sen tarpeellisena kokee. Lainat kirkkoarkkitehtuurin ruusuikkunoista ja menneiden aikojen mestariteoksista ovat käsin kosketeltavan läsnä, katsomiskokemusta kuitenkaan häiritsemättä. Väripalkkien mittavat mosaiikit koskettavat ekspressiivisyydellään. Päällimmäisenä loistaa silti maalausten suurieleinen optimismi.
Laaksosen valtavat teokset – ne ovat täynnä liioittelun ihanuutta tai suuruudenhullua sirkusta – katsojan näkökannasta riippuen. Mutta tässäpä meillä maksimalisti ja kaikkiaan komea teoskokonaisuus.

Kati Heljakka

USKO / FAITH (Galleria Saskia, Tampere, 2010)

Raisa Jäntin kritiikki

"On ja ei ole"

Nähtyäni Ville Laaksosen Usko-näyttelyn julisteen odotin jotain paljon tummempaa kuin teokset, joilla Galleria Saskia on täytetty. Taiteen edessä odotukset ja ennakkoluulot ovat muutenkin turhia, mutta niistä on vaikea päästä eroon – kriitikkokin on ihminen, ja tämä kriitikko katseli sattumalta eilen Dogma-elokuvan (vuodelta 1999). Sen maailma väijyy mielessä Laaksosen näyttelyssä, vaikka elokuvalla ja maalauksilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tai no, on niillä jotain. Usko on näyttely uskosta, muttei uskonnosta; näyttely uskon hypyn ottamisesta, uskomisen kokemuksesta, jota ilman mikään rakennelma (uskonto, taidemaailma tai edes liikenne) ei olisi mahdollinen. Suuri osa elämäämme perustuu uskoon, ja ehkä niin on myös oltava, jotta voisimme elää ajattelematta sitä, nouseeko aurinko enää huomenna.

Paras Laaksosen maalauksia kuvaava lause, jonka keksin, on: Se on siellä, ja se ei ole siellä. Maalaukset ovat välähdyksiä ja liikettä (miten kertoa liikkeestä maalatulla pinnalla? maaliläikistä, jotka lipuvat kuin pilvet kasvojen eteen ja taas pois? valosta, joka välähtelee jossakin kaiken taustalla pilvenpiirtäjien kirkkaista ikkunoista?). Maalauksissa on kerroksia. Niistä huomaa yhtäkkiä jotain (kasvot!) ja sitten taas jotain (toiset kasvot! siipi! graffiti seinällä!) ja sitten jotain katoaa, jokin liikahtaa, ja hetken kuluttua edessä on vain maalattu, kaksiulotteinen pinta, joka ei enää ota vastaan.
Näyttely on raskas kahdesta syystä (en pidä raskautta sinänsä huonona asiana; useimmat näyttelyt pitäisi joka tapauksessa nähdä monta kertaa ennen kuin voisi sanoa, ettei kokemus ole jollain tavalla väsyttävä):

- Teoksia on paljon, ja jokaisessa on paljon. Pedanttina katsojana en haluaisi ohittaa maalauksia nopeasti, mutta huomaan väsyväni ennen näyttelyn loppua. Toivoisin hiukan useampaa pientä ja helposti vastaanotettavaa maalausta (sellaista kuin Tie tai Odotus, joka yllättää kirkkaudellaan kuin auki repäisty esirippu) suurten teosten väliin.

- Osa teoksista on esillä niin, ettei niitä pääse näkemään kaukaa. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika (harvassa galleriassa olisi tilaa suurten maalausten täydelliselle katsomiskokemukselle), mutta välillä on sellainen tunne kuin joutuisi katsomaan televisiota liian läheltä. Häiritsevää liikettä, josta ei juuri ja juuri saa selvää.

Näyttely on tiivis kokonaisuus. Taiteilija paitsi pysyy aiheesaan myös tuo historian hämmästyttävästi osaksi meitä. Hän tuntuu näkevän, miten samanlaisia me olemme ajasta riippumatta ja kuitenkin yhtä aikaa niin erilaisia, ettemme voi edes kuvitella, mitä esimerkiksi pyramidinrakentajat ovat ajatelleet. Faaraotkin asuivat kaupungeissa, heillä oli paljon samoja kokemuksia kuin meillä nykyään, mutta me emme voisi ymmärtää heitä jos tapaisimme. Kulttuuriero, ajattelun hegemonian täysi toisenlaisuus estäisi meitä löytämästä sanoja, joille antaisimme samanlaisen merkityksen. Tämä kaikki on Laaksosen teoksissa: kaikki samuus ja kaikki kirpeä erilaisuus, jota ei pysty kuromaan umpeen. Osa maalauksista on kolmiulotteisia. Niiden kiertämisestä saa palkinnon, selvemmän tunnistamisen kuin kaksiulotteisten maalausten edessä.

On hassua, että yksi kolmiulotteisista teoksista, portaiksi muotoiltu näyttelyn nimiteos Usko, on muodostaan huolimatta yksi perinteisimmistä maalauksista. Sinisissä portaissa näkyy siipiä, jälkiä lumessa tai vedessä, helppoutta. Punaisissa portaissa on tulta tai veriroiskeita. Maailma jakautuu hyvään ja pahaan tai – toisin ajateltuna – tyyneen ja riehuvan kaoottiseen.

Hieman kovempi sanainen Katri Kovasiiven kritiikki löytyy Aamulehdestä (6.2.2010)

"Vähemmän olisi ollut enemmän"
Ville Laaksosen suuret, raivokkaan koloristiset maalaukset eivät tahdo mahtua Galleria Saskiaan. Teokset olisi nähtävä paljon kauempaa erottaakseen niiden värisoinnit, liikevaikutelmat ja valopaikat. Laaksonen maalaa isoille pohjille jättikokoisilla pensseleillä nopeasti suoltaen, erikoisuutenaan muutamien teosten veistokselliset maalauspohjat. Taidehistoriaan Laaksonen vinkkaa etenkin teoksensa "Ideaali" kuva-aiheella, Michelangelon veistoksella "Kuoleva orja" (1513-16). Näyttely olisi kaivannut reipasta karsintaa: vaatii todella paljon hyvää tahtoa ja uskoa, jotta runsauteensa tikahtuvasta kokonaisuudesta saa jotain irti.

Artikkeleita näyttelystä löytyy myös Aviisista H.R. Gigerin jälkeen. (nettiversiossa ei kuvia) Lisäksi mairitteleva artikkeli ruotsiksi Tammerfors Aktuelltissa (12.2.2010).


AIKA / TIME (Galleria Nefret, Turku, 2009)


Turun Sanomien kritiikki näyttelystä (Hanna Lamnaouer).

"Vilkkaan vetovoimaisia ja maltillisen juhlavia maalauksia"
Taideteollisesta korkeakoulusta taiteiden maisteriksi tänä vuonna valmistuneen Ville Laaksosen oppilastyönäyttely Aika on esillä Galleria Nefretissä. Näyttelyn teemoja ovat kiireettömyys, välähdyksenomaiset muistot, valo ja väri.

Gallerian avara tila sopii mainiosti näihin koloristisiin maalauksiin, jotka ikään kuin alleviivaavat värin fysikaalisen määritelmän valon säteilyenergiana. Suurimmaksi osaksi abstrakteista töistä pilkistävät kasvot ja kirjoitukset jatkavat täysin keskeytyksettä samaa muotokieltä eivätkä siis riistä teosten yleisvaikutelmaa.

Tekemisen riemu ja ammatillinen antaumus ovat vahvasti läsnä. Vinoihin eli diagonaaleihin linjoihin perustuva ja reunoja kohti häivytetty sommittelu lataavat maalauksen täyteen vilkasta vetovoimaa ja vauhdikasta energiaa.

Sommitelmallisesti huomio sijoittuu usein keskiosaan, jossa väriläikät tihenevät ja tummuvat. Värin luontainen pyrkimys pinnasta ulos estyy läikkien osittaisen lomittaisuuden auttaessa kuviota pysyttäytymään kaksiulotteisessa vaikutelmassa.

Lujaksi tilkittyä keskittymää reunustavat irtonaisemmat ja siksi avaruudellisemmat, kertautuvat muodot. Yhdessä tiiviimpien alueiden kanssa ne synnyttävät vaikuttavan optisen efektin, jossa maalauksen peruspinta kovertuu keskustastaan reunojen kaartuessa vastaavasti ulospäin. Tämä ilmenee erityisesti Halo -maalauksen kokoonpuristuvassa keskustassa.

TÄMÄ EI OLE AMERIKKKA / THIS IS NOT AMERIKKKA (Julkinen teos & live maalausperformanssi interaktiiviselle videoprojektiolle. Patarei, Tallinna, Viro, 2007)


This Is Not AmeriKKKa, oli maalausperformanssi, jonka tuloksen jäi pysyvä teos Talliinnassa sijaitsevaan Patarein kulttuuripuistoon.

Teos toteuttiin kahden tunnin mittaisena maalausperformanssina. Performanssin lähtökohtana oli koneen ja ihmisen vuorovaikutus: Teoksen toteutuksessa VJ Turu Sanoma (mediataiteilija Artturi Elovirta) oli rakentanut interaktiivisen käyttöliittymän, jossa mm. yleisön liikehdintä toimi abstraktin kuvan lähteenä sekä liikkeentunnistimien, että videokameroiden keinoin.

Artikkeli Eesti Paevaleht -lehdessä, 2007.


HONEST PAINTERS - The Importance of Being Earnest (Poriginal Galleria, Pori, 2006)


Sami Korkiakosken ja Pekka Kuuselan kanssa järjestetty ryhmänäyttely heijasteli "stuckkistien" ajattelua ja institutionalisoituneen taidemaailman kritiikkiä. Kritiikki näyttelyä kohtaan oli varsin negatiivinen ja eikä tuntunut tarttuvan aiheeseen. (Ainakin silloin ajattelin niin) Onnekkaasti oma osuuteni ei ollut negatiivisin.




GOOGLES (Klubi gallery, Turku, 2006)



Artikkeli Turun Sanomissa opiskeluaikaisesta yksityisnäyttelystäni "Googles".


EI PATTEREITA - Retrospektiivi (Klubi gallery, Turku, 2004)



Turun Sanomien artikkeli "Ei Pattereita -duon, "Retrospektiivi" - näyttelystä. Yhteistyössä mediataiteilija Artturi Elovirran kanssa, sekatekniikkamaalauksia digitaalisille tulosteille, 2005.